Läsnä oleva vanhemmuus ja vuorovaikutus

Vanhemmuudessa läsnä olemisen taito joutuu usein koville. Paljon vaatimuksia, paljon erilaisia tarpeita ja rajalliset resurssit. Miten kuulla itseä, miten kuulla lasta?

Vuorovaikutustilanteissa on aina vähintään kaksi osapuolta – lähettäjä ja vastaanottaja. Itse voin vaikuttaa vain lähetettävän viestin selkeyteen – en voi vaikuttaa siihen, miten toinen reagoi siihen, mitä sanon tai mitä tunteita hänelle siitä nousee. Jotta voin lähettää viestini selkeästi, minun tulee olla tietoinen itsestäni – mitä minussa tapahtuu, miksi reagoin niin kuin reagoin, miltä minusta tuntuu? Mikä tunne minulla on päällimmäisen, ns. suojatunteeni alla – mikä on ydintunteeni vaikkapa ärtymyksen hetkellä – onko se pettymys, pelko, arvottomuuden tunne, epäoikeudenmukaisuus, suru tai joku muu? Ilmaisenko ydintunteeni, vai päällimmäisen suojatunteen? Suojatunteella usein suojaan itseäni muiden reaktioilta – vaatii rohkeutta näyttää ydintunteeni, josta näkee haavoittuvuuteni ja todellinen tarpeeni vaikkapa hyväksytyksi tulemiselle. Onko tämä nyt tapahtuva tilanne minulle ok, ja jos se ei ole, niin miten toimin asian kanssa – ilmaisenko tarpeeni ja rajani, vai nielenkö ne? Mitä tahansa teenkin, on hyvä pysähtyä kuuntelemaan miksi toimin niin kuin nyt toimin, mikä on motiivini. Mitä haluan tällä toiminnallani saavuttavani ja saavutanko sen näin?

Mitä selkeämpi olen oman rajani ilmaisemisessa lapselle ja mitä rehellisemmin kerron tunteestani, sen paremmin lapsi pystyy kuulemaan minua. Selkeydellä ja avoimuudella autan siis lasta auttamaan minua – kuulemaan viestini ja tarpeeni. Omat tarpeeni ovat yhtä tärkeitä kuin lapsenkin tarpeet. Valitettavan usein kiellämme lapsen tarpeet tai ohitamme ne meille mitättöminä – lapselle ne kuitenkin ovat totta ja tärkeitä. Oli kyseessä sitten juuri oikeanlaisten sukkahousujen pukeminen tai kaverin kanssa leikkiminen. Tärkeää on kuulemalla ja lapselle takaisin peilaamalla tehdä tarve näkyväksi, todeksi ”tämä on sinulle tärkeää ja kuulen sen”.

Vanhemmuuden haasteeksi nousee myös omat lapsuuden kokemuksemme ja haavamme. Kannamme aina mukanamme kaikkea kokemaamme, uskomuksiamme ja tunnelukkojamme. Jos en itse käy omia tunnelukkojani läpi, ei syliini mahdu lapsenkaan tunteita, vaan helposti koen lapsen tarpeet minua vastaan osoitetuksi tahalliseksikin toiminnaksi. Lapsi toimii kuitenkin aina omista tarpeistaan lähtien, saadakseen tarpeensa tavalla tai toisella tyydytetyksi ja tullakseen tarpeiden näkemisen kautta itsekin näkyväksi toisille. Niillä keinoilla, mitä hänellä siihen ikään mennessä on.

Uskalla heittäytyä käsillä olevaan hetkeen, anna lapselle mahdollisuus tuoda oma ratkaisuvaihtoehtonsa esille ja ota se myös vakavasti. Vanhemmuuden taakkaa helpottaa usein jo se, että emme omi lapsen ongelmaa ja ala ratkaista asiaa omasta näkökulmastamme. On helpottavaa tietää, että pienetkin lapset ovat varsin kykeneväisiä ratkaisemaan omia ongelmiansa, kunhan tiedostamme myös, että ratkaisu ei välttämättä ole se, mitä itse ajattelisimme parhaaksi ja uskallamme myös jättää asian siihen.

Kun olet tietoinen vanhemmuudessasi, pystyt paremmin näkemään lapsesi ytimen. Mitä paremmin näet lapsesi, sitä paremmin pystyt hänelle näkemäsi peilaamaan takaisin ja siten vahvistamaan lapsesi minuutta. Kuunteleminen on juuri tätä. Se ei ole kysymysten, neuvojen tai ratkaisujen esittämistä, vaan peilaamista, takaisin toteamista lapselle se, mitä hän on eteesi tuonut. Aktiivisesti kuuntelemalla vahvistat todeksi sekä oman, että lapsesi kokemuksen. Kuunteleminen ei tarkoita, että asiat tehtäisiin aina siten, kuin lapsi haluaa. Kuulluksi voi tulla, vaikka raja silti pysyisikin edelleen.

Anne-Mari Jääskinen
Tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja
www.ilonhippu.fi